Istun tätä kirjottaessa Keflavikin lentokentällä ja ootan, että pääsis jatkaan matkaa Los Angelesiin. Islanti on mahtava maa! Kaikki täällä ylitti odotukset: maisemat, ihmiset, ruoka ja hintataso. En ollu ennen tätä matkaa liftannu, majottunu sohvasurffaamalla, tehny jätikkövaellusta, snorklannu hyisessä vedessä tai maistanu valaan lihaa.
Reykjavik tuntu jo alkuksi oikeen kotosalta ja semmoselta mestalta, missä vois viihtyä pitemmäänki. Huomasin, että yksin matkustaessa ei juuri yksinäisiä hetkiä ole. Porukka alko heti jutteleen ja aina löyty joku, jonka kans pysty lähteen jonnekki, jos seuraa kaipas. Aloin jopa kulinaristiksi ja eksyin makujen maailmaan ku mentiin yhen suomalaisen tytön, emilin, kans syömään kasvistavintolaan.
Jännä yhteensattuma suomalaisista puheenollen tapahtu joku pari viikkoa ennen reissuun lähtöä ku meikän työkaveri Katri Oukulta ilmotti naamakirjassa, että lähtee Reykjavikiin harjotteluun. Reykjavikin Backpackkersseilla tuliki istuttua parina iltana.
Yhtenä aamuna istahin pikkubussiin, jossa oli minun lisäksi yks iso jenkkiperhe mummoa ja pappaa mukaanlukien. Perheen äiti oli kuuluisa biologi ja osas kyllä kertoa mielenkiintosta tietoa myös Islannista. Oltiin siis matkalla snorklaan euraasian ja amerikan laatan repeämiskohtaan. Kaikki sai yllättävän noppeesti tamineet päälle ja hetken päästä sain nauttia kasvoja turruttavasta kirkkaasta vedestä. Samalla porukalla suunnattiin vielä laavavirtauksesta syntyseen luolaan, joka yllättävä kyllä, ei ollu turvaköysin vuorattu, vaan ihan luonollisessa tilassa.
Mahtava kokemus oli myös hieman heikkkuntosella autolla matkustaminen porukassa, jossa meitä oli ympäri maailmaa henkilöitä. Kroatialainen Lana pisti koko homman alulle laittamalla viestiä sohvasurffauksen Reykjavik-yheisöön. Viestissä tuli ilmi, että kyseessä ois roadtrip ja vielä yhelle ois tilaa. Vastasin samantien ja seuraavana päivänä oltiin kiertämässä soveltaen Golden Circleä, eli kaikkia Reykjavikista 200km säteellä olevia ns. pakollisia turistinähtävyyksiä. Geysir oli hieman pettymys, mutta onneksi saatin Adelen, Lanan, Ronjan ja Johnin kans hommasta mielenkiintosempaa ku erään paikallisen neuvojen kautta neuvoja paikalliselta ja mentiin kuumille lähteille kiertoreittiä. Piti olla aika tarkkana, ettei vahingossa astunu puhkeamassa olevan lähteen päälle. Gulfosin vesiputous oli vaikuttava ainaki mulle, ku se oli suurin putous mitä siihen menessä olin nähny. Ajeltiin vielä ympäriinsä kattomassa etelärannikolla pikkukyliä. Eipä tarttenu ainakaan matkustaa tätä kierrosta 40 saksalaisen kanssa hikisessä bussissa
Meikä on aina arvostanu ihmisiä, jotka uskaltaa liftata. Siksi päätinki kokeilla ekaa kertaa liftaamista Islannissa. Kyselin paikallisilta, minne kannattis mennä ja monelta tuli vastaukseksi, etä Akureyriin. Pitkään nukutun aamun jälkeen otin paikallisbussin Reykjavikin keskustan ulkopuolelle ja nostin peukun pystyyn. Yllättävän nopeasti eka auto jo pysähtyki, mutta valitettavasti suunta ei ollu oikea. Tovin tuumailun jälkeen pääsin Islantilaisen vanhan pariskunnan kyyntiin, noin 150km päässä olevaan kylään.
Tuntui, kuin olis ollu keskellä ei mittään, mutta näin jälkeenpäin aateltuna parin tunnin oottelu ei ollu ees paha. Minun luo pysähtyki sitten jopa kaksi autoa. Sain nousta ensimmäiseen, jota ohjasti 19-vuotias Moa ja pelkääjän paikalla oli hänen 11-vuotias puoliksi Italialainen ja puoliksi Islantilainen serkkunsa Daniel. Matka suju mukavasti jatkuvan puheensorinan vuoksi. Meikä oli ihan fiiliksissä ku Moa kerto, etä Game of Thrones on kuvattu osittain Islannissa. Yheksän tuntia siitä, kun nostin peukun ensimmäistä kertaa pystyyn, olin perillä Akureyrissä. Moa ja Daniel vei minut jopa ihan hostellin eteen.
Lähin tallaan sunnuntai-iltana Akureyrin katuja ja voin sanoa, että tässä 17 000 asukkaan kaupungissa ei näkyny ristinsielua kahentoista aikaan yöllä. Sain otettuja muutania hienoja kuvia kauniissa auringonlaskussa ja keskusta tuli tosi noppeesti tutuksi. Majoitun vastikaan valmistuneessa hostellissa, missä yö makso vaan 11e. Islannin hintatason ollessa samaa luokkaa kuin Suomessa, ei tuo hinta ollu mitään. Aamulla kävin vielä kattomassa sataman, syömässä ja lähinki jo suunnistaan takas tienvarteen ja kohti etelää. 4km päästä löyty sopiva spotti päivystää autoja. Liikennettä pohjoisesta etelään ei ollu kovin paljon, mutta sain kolmen vartin oottelun jälkeen kyydin kahelta veljekseltä, joista toinen asu Reykjavikissa. Paluumatkaan ei menny ku 5 tuntia ja säästy huomasti rahaa verrattuna bussimatkaan. Islannissa on kautta aikojen kuollut vain kaksi ruottalaista joskus 70-luvulla, joten luulen, että on todennäkösempää voittaa kaks kertaa ässäarvasta putkeen ku joutua jonku hullun kyytiin liftaamalla.
Kannatti olla Katrin +1 ku päästiin tosi sopusaan hintaan tekemään jäätikkövaellus ja kattomaan seljanfossin vesiputousta. Vaelluskengät sai rautaa pohjaan, otin jäähakun kateen ja lähettiin pienellä ryhmällä tekemään melko helppo, mutta mielenkiintonen muutaman kilometrin haikki. Toisinaan vesi virtasi putouksena jään läpi muodostaen noin 1,5m leveitä syviä onkaloita ja toisissa paikoissa piti olla varovainen railojen kans. Jääkipeilyä päästiin myös kokkeileen: oli sen verran huisia hommaa, että vois vaikka Koronuoman seiniä käydä kiipeilemässä tulevana talvena. Illasta ku päästiin takas, käytiin vielä syömässä kahestaan Islantilaisessa ravintolassa, heitin ranttuuden nurkkaan ja tilasin valasta medium raakana, kuten tapoihin kuulemma kuuluu. Valas oli uskomattonan makusta. Liha ei maistunut missään nimessä kalalta vaan pikemmin poron ja naudan sekoitukselta. Suosittelen kaikille, jotka lihhaa syö ja menee joskus Islantiin.
Pari viimeistä yötä vietin sohvalla surffaten Astvaldurin ja Ingan kämpillä. Istuttiin yhessä iltaa heidän ja Astvaldurin tyttökaverin kans. Musiikki oli aiheena ainakin puolissa kaikista keskusteluissa. Maistoin myös Ingan opastuksella hieman pirtelöä muistuttavaa jäätelöä, jota miellellä haluais Suomessaki. Illalla vierailtiin Aussin ja Ingan kans myös läheisessä uimahallissa, jossa oli kuulemma yks Islanin kuuluisimmista näyttelijättäristä pulikoimassa. En kyllä henkilökohtasesti tunnistanu. Kiitokseksi molempien vieraanvaraisuudesta tekasin makaroonilaatikon. Yllättävää, ettei Islannissa tehä kyseistä herkkus. Jäi kyllä tosi hyvät fiilikset ensimmäisestä kerrasta, ku kokeilin ite majottumista sohvasurffauksen kautta.
Viimisenä päivänä käytiin vielä Blue Lagoonilla Katrin ja Lauran kans. Erittäin kaunis paikka, joka oli kuitenki täynnä ku turusen pyssy ja 35 euron sisäänpääsymaksu oli tosi suolanen. Kaikenkaikkiaan vois sanoa, että hieno maa ja hienot ihmiset!
Reykjavik tuntu jo alkuksi oikeen kotosalta ja semmoselta mestalta, missä vois viihtyä pitemmäänki. Huomasin, että yksin matkustaessa ei juuri yksinäisiä hetkiä ole. Porukka alko heti jutteleen ja aina löyty joku, jonka kans pysty lähteen jonnekki, jos seuraa kaipas. Aloin jopa kulinaristiksi ja eksyin makujen maailmaan ku mentiin yhen suomalaisen tytön, emilin, kans syömään kasvistavintolaan.
Jännä yhteensattuma suomalaisista puheenollen tapahtu joku pari viikkoa ennen reissuun lähtöä ku meikän työkaveri Katri Oukulta ilmotti naamakirjassa, että lähtee Reykjavikiin harjotteluun. Reykjavikin Backpackkersseilla tuliki istuttua parina iltana.
Yhtenä aamuna istahin pikkubussiin, jossa oli minun lisäksi yks iso jenkkiperhe mummoa ja pappaa mukaanlukien. Perheen äiti oli kuuluisa biologi ja osas kyllä kertoa mielenkiintosta tietoa myös Islannista. Oltiin siis matkalla snorklaan euraasian ja amerikan laatan repeämiskohtaan. Kaikki sai yllättävän noppeesti tamineet päälle ja hetken päästä sain nauttia kasvoja turruttavasta kirkkaasta vedestä. Samalla porukalla suunnattiin vielä laavavirtauksesta syntyseen luolaan, joka yllättävä kyllä, ei ollu turvaköysin vuorattu, vaan ihan luonollisessa tilassa.
Mahtava kokemus oli myös hieman heikkkuntosella autolla matkustaminen porukassa, jossa meitä oli ympäri maailmaa henkilöitä. Kroatialainen Lana pisti koko homman alulle laittamalla viestiä sohvasurffauksen Reykjavik-yheisöön. Viestissä tuli ilmi, että kyseessä ois roadtrip ja vielä yhelle ois tilaa. Vastasin samantien ja seuraavana päivänä oltiin kiertämässä soveltaen Golden Circleä, eli kaikkia Reykjavikista 200km säteellä olevia ns. pakollisia turistinähtävyyksiä. Geysir oli hieman pettymys, mutta onneksi saatin Adelen, Lanan, Ronjan ja Johnin kans hommasta mielenkiintosempaa ku erään paikallisen neuvojen kautta neuvoja paikalliselta ja mentiin kuumille lähteille kiertoreittiä. Piti olla aika tarkkana, ettei vahingossa astunu puhkeamassa olevan lähteen päälle. Gulfosin vesiputous oli vaikuttava ainaki mulle, ku se oli suurin putous mitä siihen menessä olin nähny. Ajeltiin vielä ympäriinsä kattomassa etelärannikolla pikkukyliä. Eipä tarttenu ainakaan matkustaa tätä kierrosta 40 saksalaisen kanssa hikisessä bussissa
Meikä on aina arvostanu ihmisiä, jotka uskaltaa liftata. Siksi päätinki kokeilla ekaa kertaa liftaamista Islannissa. Kyselin paikallisilta, minne kannattis mennä ja monelta tuli vastaukseksi, etä Akureyriin. Pitkään nukutun aamun jälkeen otin paikallisbussin Reykjavikin keskustan ulkopuolelle ja nostin peukun pystyyn. Yllättävän nopeasti eka auto jo pysähtyki, mutta valitettavasti suunta ei ollu oikea. Tovin tuumailun jälkeen pääsin Islantilaisen vanhan pariskunnan kyyntiin, noin 150km päässä olevaan kylään.
Tuntui, kuin olis ollu keskellä ei mittään, mutta näin jälkeenpäin aateltuna parin tunnin oottelu ei ollu ees paha. Minun luo pysähtyki sitten jopa kaksi autoa. Sain nousta ensimmäiseen, jota ohjasti 19-vuotias Moa ja pelkääjän paikalla oli hänen 11-vuotias puoliksi Italialainen ja puoliksi Islantilainen serkkunsa Daniel. Matka suju mukavasti jatkuvan puheensorinan vuoksi. Meikä oli ihan fiiliksissä ku Moa kerto, etä Game of Thrones on kuvattu osittain Islannissa. Yheksän tuntia siitä, kun nostin peukun ensimmäistä kertaa pystyyn, olin perillä Akureyrissä. Moa ja Daniel vei minut jopa ihan hostellin eteen.
Lähin tallaan sunnuntai-iltana Akureyrin katuja ja voin sanoa, että tässä 17 000 asukkaan kaupungissa ei näkyny ristinsielua kahentoista aikaan yöllä. Sain otettuja muutania hienoja kuvia kauniissa auringonlaskussa ja keskusta tuli tosi noppeesti tutuksi. Majoitun vastikaan valmistuneessa hostellissa, missä yö makso vaan 11e. Islannin hintatason ollessa samaa luokkaa kuin Suomessa, ei tuo hinta ollu mitään. Aamulla kävin vielä kattomassa sataman, syömässä ja lähinki jo suunnistaan takas tienvarteen ja kohti etelää. 4km päästä löyty sopiva spotti päivystää autoja. Liikennettä pohjoisesta etelään ei ollu kovin paljon, mutta sain kolmen vartin oottelun jälkeen kyydin kahelta veljekseltä, joista toinen asu Reykjavikissa. Paluumatkaan ei menny ku 5 tuntia ja säästy huomasti rahaa verrattuna bussimatkaan. Islannissa on kautta aikojen kuollut vain kaksi ruottalaista joskus 70-luvulla, joten luulen, että on todennäkösempää voittaa kaks kertaa ässäarvasta putkeen ku joutua jonku hullun kyytiin liftaamalla.
Kannatti olla Katrin +1 ku päästiin tosi sopusaan hintaan tekemään jäätikkövaellus ja kattomaan seljanfossin vesiputousta. Vaelluskengät sai rautaa pohjaan, otin jäähakun kateen ja lähettiin pienellä ryhmällä tekemään melko helppo, mutta mielenkiintonen muutaman kilometrin haikki. Toisinaan vesi virtasi putouksena jään läpi muodostaen noin 1,5m leveitä syviä onkaloita ja toisissa paikoissa piti olla varovainen railojen kans. Jääkipeilyä päästiin myös kokkeileen: oli sen verran huisia hommaa, että vois vaikka Koronuoman seiniä käydä kiipeilemässä tulevana talvena. Illasta ku päästiin takas, käytiin vielä syömässä kahestaan Islantilaisessa ravintolassa, heitin ranttuuden nurkkaan ja tilasin valasta medium raakana, kuten tapoihin kuulemma kuuluu. Valas oli uskomattonan makusta. Liha ei maistunut missään nimessä kalalta vaan pikemmin poron ja naudan sekoitukselta. Suosittelen kaikille, jotka lihhaa syö ja menee joskus Islantiin.
Pari viimeistä yötä vietin sohvalla surffaten Astvaldurin ja Ingan kämpillä. Istuttiin yhessä iltaa heidän ja Astvaldurin tyttökaverin kans. Musiikki oli aiheena ainakin puolissa kaikista keskusteluissa. Maistoin myös Ingan opastuksella hieman pirtelöä muistuttavaa jäätelöä, jota miellellä haluais Suomessaki. Illalla vierailtiin Aussin ja Ingan kans myös läheisessä uimahallissa, jossa oli kuulemma yks Islanin kuuluisimmista näyttelijättäristä pulikoimassa. En kyllä henkilökohtasesti tunnistanu. Kiitokseksi molempien vieraanvaraisuudesta tekasin makaroonilaatikon. Yllättävää, ettei Islannissa tehä kyseistä herkkus. Jäi kyllä tosi hyvät fiilikset ensimmäisestä kerrasta, ku kokeilin ite majottumista sohvasurffauksen kautta.
Viimisenä päivänä käytiin vielä Blue Lagoonilla Katrin ja Lauran kans. Erittäin kaunis paikka, joka oli kuitenki täynnä ku turusen pyssy ja 35 euron sisäänpääsymaksu oli tosi suolanen. Kaikenkaikkiaan vois sanoa, että hieno maa ja hienot ihmiset!
posted from Bloggeroid
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti